Uskalla innostua!

Pätkinköhän nyt turhaan tämän kirjoituksen omaksi kirjoituksekseen, vaikka olisin voinut jatkaa vain tuohon ensimmäiseenkin. No, kohta näkee miltä näyttää ja harjoittelun verukkeella on kaikki sallittua. Mahtoiko olla joku eilen saatu innostumisen kipinä kyseessä, että ryhdyin lopultakin tätä kirjoittamaan. Olen nimittäin yksi Kuntoportin jäsenistä, joka osallistui Ilkka Koppelomäen luennolle "Uskalla innostua!". Nettisivuja etukäteen kurkanneena ja epäluuloisena ihmisenä odotin, että mitähän huuhaata ja rahastusta koko juttu on, mutta kun tykkään käydä luennoilla ja kun kerran ilmaiseksi pääsi, niin miksipä en olisi mennyt. Parhaassa tapauksessa oppisin jotain todella hienoa ja uutta, huonoimmassa olisin tuhlannut elämästäni kolme tuntia.

Lopputulos: Luento oli oikein mielenkiintoinen ja siellä puhuttiin ihan järkevistäkin asioista. Useat asiat olivat vain minulle jo ihan itsestään selviä ja ehkä se mitä sain eniten illasta irti oli vain vahvistusta asioille, joita olin itsekin miettinyt. En kadu pätkääkään sitä, että osallistuin luennolle ja sen aikana tulikin mieleen useita ihmisiä, joille suosittelisin tuota, jos heillä joskus on sellaiseen mahdollisuus.

Huomasin luennolla myös sen, että jos ja kun sellaisia ihmisiä on millaisista esimerkeissä (vaikkakin kärjistetysti) kerrottiin, niin olenkin aika onnellisessa asemassa. Suuri osa ihmisistä taitaa todella tehdä vain niinkuin muut käskevät: "Mene kouluun, hanki puoliso ja kaksi lasta, tee töitä 40 vuotta paikassa, jota vihaat". Säälittää, jos tuollaisia ihmisiä oikeasti on. Mielestäni Ilkan käyttämä periaate kuulosti ihan hyvältä: "Jos kolmena päivänä peräkkäin vituttaa töissä, niin on aika vaihtaa työpaikkaa." Jokainen tietysti luo omat mittarinsa, mutta miksi väkisin rääkätä itseään, niin että vihaa elämäänsä joka päivä?

Minäkin joskus aiemmin kärsin siitä, että: "Näin pitäisi tehdä elämässä, mutta kun ei huvita!". Huvittavaa, että antaa muiden tuollaisissa suurissa asioissa sitten komennella itseään, vaikkei koskaan tottele niissä pienemmissä asioissa, jos komennellaan. (Pitää pyytää kiltisti, eikä komennella.) Reilun vuoden aikana minulla on ollut aiempaakin enemmän aikaa ajatella asioita, elämää, itseäni ja ihan kaikkea. Olen pikku hiljaa opetellut tekemään niin kuin haluan ja siten mikä on minulle hyväksi, enkä niinkään niinkuin muut odottavat. Samalla olen eliminoinut elämästäni asioita, jotka eivät tee minua onnelliseksi ja yrittänyt olle murehtimatta asioista, joille en mitään voi. Välillä se on kyllä vaikeaa. Viimeksi keväällä murehdin parikin viikkoa putkeen. Vai johtuisiko osittain siitäkin, että kevät on aina masentavaa aikaa? Kenties ensikevääksi pitää jo etukäteen keksiä joitain selviytymiskeinoja. Nyt on mennyt siinä mielessä hyvin, että ei minulla ole mitään todella suuria murheita, joissa olisin vellonut. Eniten ehkä ketuttaa tämä asunto. Aivan liian pieni ja aivan liikaa ötököitä. Muuttaminenkin vain on niin vaikeaa, ettei jaksaisi heti etsiä uutta. Se on sitten toistaiseksi tyydyttävä tähän.

Olen myös jonkin verran vältellyt ihmisiä, joiden olen huomannut antavan minulle aina negatiivista palautetta, vähättelevän suorituksiani ja lyttäävän kaikki ideani. Siinä sivussa olen vahingossa kyllä vältellyt paljon ihan positiivisiakin ihmisiä. Melko yksinäiseksi erakkoelämäksi tämä on mennyt, mutta olen silti ollut onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. (Paitsi jos joku välillä muistuttaa joistain vanhoista jutuista.) Aika ajoin on silti välillä lähdettävä ihmisten ilmoillekin. kun tulee sellainen olo. Nykyään kuitenkin yhä harvemmin. (Joka kerta on silti ollut hauskaa tavata ihmisiä.)

Kaikille onnettomille ja murheellisille suosittelisinkin, että ottakaa aikaa itsellenne ja ajatuksillenne. Jos minä olen löytänyt elämänilon uudelleen, niin kuka vaan voi sen tehdä. Itsellä se on vain teettänyt paljon ajattelutyötä. Siksikin olen jo pitkään ollut kiinnostunut ns. aivottomista hommista. Mieluumin teen töissäkin jotain sellaista, että voin mieluumin ajatella samalla omia asioitani. Jo ajatuskin puistattaa, kun mietin, että töissä pitäisi olla koko ajan stressaantunut ja pahimmassa tapauksessa miettiä työasioita vielä vapaa-ajallakin, hyi!

Kävimme läpi myös harjoitusta, jolla saisi päänsä sisälle omasta ulkonäöstään paremman kuvan. Monille varmasti todella hyödyllinen harjoitus. Itselleni näen sen vain haitallisena. Minulla kun on vuosia ollut kai todellisuuteen verrattuna liiankin hyvä kuva itsestäni. Sillä se suuri ylipainokin kertyi kun kuvittelin olevani maailman kaunein ja todella sopusuhtainen ja kaikkea muuta ihanaa. Ihmetytti vaan, että vaaka on varmaan rikki, kun eihän muuta ku läskit paina noin paljon ja että kummallinen kaappi, kun kaikki vaatteet vaan kutistuu siellä. Kesän aikana on taas kertynyt kiloja. En silti tunne itseäni isommaksi, vaikka olenkin 10kg enemmän kuin vuosi sitten tähän aikaan. (Viime vuonna tiputin kaiken kaikkiaan 15kg.) Vaatteet vaan puristaa ikävästi. Eli pitäisikö tässä tahallaan luoda itselleen läski kuva itsestään, että jaksaa lähteä taas paremmin kuntoilemaan vai riittääkö motivaatioksi liian pienet vaatteet ja yleinen terveys. Noin vuoden ajan olenkin pitänyt kuntoilun syynä enemmänkin yleistä terveyttä ja ulkonäölliset asiat ovat olleet ihan sivuseikka. Siitäkö johtuvaa vai sattumaa, että kiloja on taas tullut lisää? Eiköhän näistä kuntoiluasioistakin tule omia päivityksiään. Ihan kaikkia treenejä en tänne laita. Sitä varten on HeiaHeia ja Fitocracy.

Poimin tähän vain joitakin pieniä pointteja, joita käsiteltiin. En nyt koko iltaa viitsi tänne referoida. Meni nytkin ehkä vähän turhan syvälliseksi. Ensi kerralla on kirjoitettava jotain kepeämpää ja pinnallisempaa. Haluaisin vain herättää muutkin ihmiset elämään vain vähän onnellisempana. Tai jos ei onnellisempana, niin edes vähän tyytyväisempänä tai sitten lopettaa sen valituksen ja tyytyä siihen mitä on. Olisi mukavaa ympäröidä itsensä iloisemmilla ja kannustavammilla ihmisillä, niin jaksaisi itsekin.

P.S Jos tunnet minut, muttet tunnista minua tästä tekstistä, niin todennäköisesti olet niitä ihmisiä, joka latistaa ja lyttää kaikki suunnitelmani tai sitten tavataan aina vaan kun olen nälkäinen tai minulla on PMS tai sitten tavataan aina vaan keväisin.
((Nyt meni vähän negatiiviseksi jälkikirjoitukset, mutta ajattelin jo valmiiksi vastata kaikille niille, jotka tulee heti lyttäämään tämänkin kirjoituksen ja koko blogin.))